Yö 35 asteen pakkasessa Lapissa

Matkustus
Julkaistu
02.12.2013 - 11:15
Kello on kuusi illalla, pakkasta 38 astetta ja taivas pilkkopimeä. Ollaan Saariselällä, pohjoisimmassa Suomessa

Eräopas Anton Kalland hiihtää joen rantaan. Puolitoista metriä syvä joki on aivan kirkas, kaikki pohjan yksityiskohdat näkyvät kuin vettä ei olisi välissä lainkaan. Vesi virtaa vaikka pakkasta on hirvittävästi.

Anton heittää lumipallon jokeen. Hän ei arvaa, että mukana retkeilevä unkarinpaimenkoira hyppää perässä! Koira nousee vedestä ja jäätyy karvapalloksi. Lähellä oleva eräkämppä pelastaa sen hengen.

Seuraavana aamuna tunnelma on toinen. Pakkanen on kiristynyt ja ilma on täynnä pieniä kiteitä, jotka heijastavat nousevan auringon valoa. Aurinko nousee Pohjois-Suomessa vasta 11 aikaan joulu–tammikuussa ja vuodenvaihteeseen sijoittuvan kaamoksen aikaan se ei nouse lainkaan.

Kun tarpeeksi kauan on tässä glitterimäisessä sumussa, jääkiteisten tähtien keskellä, ilman pienet timantit alkavat tarttua vaatteisiin.

Telttaan tiivistyy pakkasessa yön aikana kosteutta: aamulla voi myös teltan sisällä
sataa lunta!

Anton Kalland on vienyt eräretkille myös ensikertalaisia. Näillä retkillä hän on päässyt todistamaan uudelleensyntymiä.

Ensimmäinen yö pilkkopimeässä ja hyytävässä kylmyydessä tulee monelle valmistautumisesta huolimatta yllätyksenä. Päivän hiihtoretki on ehkä vienyt voimat, verensokeri on alhaalla, hengittäminen äärimmäisen kovassa pakkasessa tuntuu hankalalta, jopa mahdottomalta.

Mieleen syöpyy kesken kaiken ajatus, että tilanne on liian paha. Enää ei jaksa. Enempään ei pysty. Itkettää.

Siinä vaihessa kun ajatus omien voimien loppumisesta valtaa mielen, voimista on kuitenkin yleensä vielä puolet jäljellä. Oman jaksamisen rajat ovat paljon kauempana kuin missä ne tuntuvat olevan.

Kun ihminen oivaltaa sen, saa palautettua uskon voimiinsa – ja selviää ensimmäisestä yöstä – hän herää Kallandin mukaan kuin uutena ihmisenä. Sellaisena, jolla on uudenlaista uskoa omiin kykyihinsä kaikilla elämän osa-alueilla.


Neljästä kattilallisesta yksi vettä

Retki äärimmäiseen kylmyyteen on fyysinen suoritus, mutta edellyttää siis enemmän henkistä kuin fyysistä kestävyyttä. Rasvasta on kylmyydessä oikeaa hyöytyä.

Niin on lihaksistakin; lihakset tuottavat lämmön, rasva eristää sen. Vähälihaksinen ihminen, jolla on paljon rasvaa kehossaan, palelee siinä missä rasvaton atleettikin, jonka lihakset tuottavat lämpöä, mutta lämpö pääsee rasvattomasta vartalosta karkuun.

Energiankulutus kylmässä on suurta. Tämä johtuu tahattomasta lihasvärinästä, jonka palelemisen tunne laukaisee. Lihasvärinä jopa viisinkertaistaa elimistön lämmöntuotannon. Se on jatkuvaa – ja elintärkeää. Se pitää kehon tasalämpöisenä.

Jos Euroopassa haluaa kokea samaa fiilistä kuin napa-alueilla, Suomen Lappi on parasta aluetta.

Ja sittenkin, vaikka kehon lämpötila olisi juuri oikea, voi ihmistä paleltaa. Paleleminen voi nimittäin olla psyykkistä.

Riittää, kun aivot tiedostavat, että nyt ollaan kylmässä. Tämän huomaa jo siinä, miten lapset iloitsevat syksystä ja talvesta. Lapset eivät ole vielä oppineet valittamaan, palelemaan. Myös lemmikkikoirat voi opettaa joko säikähtämään kylmyyttä tai nauttimaan siitä.

Juoman hankkiminen kylmässä on sekin oma taiteenlajinsa. Retkellä vesi on sulatettava lumesta ja kun pakkasta on 30–40 astetta, lumen vesipitoisuus on matala. Kattilalliseen vettä tarvitaan neljä kattilallista pakkaslunta!

Onneksi Suomen Lapissa on puroja, jotka pysyvät sulina läpi talven, kunhan pintaa peittävän jääkuoren saa rikottua.

Äärimmäisessä kylmyydessä selviää rutiineilla ja rohkeudella. Samalla on mahdollisuus palata ajassa taaksepäin. Aikaan, jolloin kelloja ei tarvittu.

Eräretkellä ihminen sopeutuu nopeasti luonnon rytmiin. Pimeimpään kaamosaikaan valoisa aika pohjoisimmassa Lapissa on vaivaiset neljä tuntia. Silloin vuorokausi ja elämä tuntuvat tiivistyvän.


Teksti: Tiia Soininen
Kuva: Anton Kalland